Wien on - toivotulla tavalla - osoittautunut hyväksi pyöräilykaupungiksi. Vähitellen olen löytänyt reitit, joita pitkin pääsen sukkelasti ja turvallisesti ajamaan töihin, keskustaan, mäille ilman kohtuuttoman jyrkkiä kohtia ja mihin nyt milloin matka onkin.
Vuoden alussa mietin, jaksaisinko tänä vuonna ajaa yli 3000 km (ks. kirjoitus 10.2.2010). Pahalta näyttää: mittarissa on tällä hetkellä 4350 km, eli matkaa on tullut taitettua vasta 1600 km ja elokuu on kohta lopussa. Tässä kuussa olen tosin ajanut aktiivisesti, sillä töihin en ole kulkenut mitenkään muuten kuin pyörällä. Elokuun pyöräilysäät ovat myös olleet hyvät, ja siksi on ajoittain tullut tehtyä ylimääräisiä lenkkejä työmatkalla. Myös viikonloppuisin olemme olleet uimaloissa ja puistoretkillä poikkeuksetta pyörällä.
Yksi asia mukavaa wieniläistä pyöräilyä kuitenkin haittaa - ratikkakiskot. Peräkärryn kanssa ratikkareiteillä ajaminen on hankalaa, kun joko fillarin tai peräkärryn rengas on koko ajan hakeutumassa kiskon uraan. Kiskojen välissä voi toki ajaa, mutta tarkkana pitää olla ajolinjan kanssa silloinkin. Lisäksi näin ajamalla tietysti tukkii tien, ja ohittavat autot aiheuttavat vaaratilanteita. Harmi, sillä kaikkein tasaisimmat reitit ovat tietysti niitä, joita ratikat kulkevat.
Tänään koin ratikkakiskoista vielä yhden haittapuolen, ne ovat pirun liukkaita sateella. Läksin nimittäin töistä hyvissä ajoin ja suuntasin pyörälenkille Tonavan varteen. Donauinselin toisessa päässä alkoi sade. Vastatuulessa poljin hyväksi havaitsemaani Donaukanalradwegiä kohti kotia ja olin jo lähes perillä. Döblinger Hauptstrassen alamäessä sitten erehdyin ylittämään ratikkakiskon liian pienessä kulmassa. Seurauksena kaatuminen yli kolmenkympin vauhdista ja asfaltti-ihottumaa kyynärvarressa, pohkeessa ja kankussa. Pyörä ja mies ovat kuitenkin melko hyvässä kunnossa, hanskat onneksi pelastivat kämmenet.
Nyt taitaa kuitenkin olla edessä viikonloppu ilman pyöräilyä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti