Laimennettua piimää

Mennyt viikonloppu vierähti rentouttavissa merkeissä Hochkarin maisemissa. Sääennnuste ei povannut meille kummoistakaan hiihtosäätä, mutta onneksi ehdimme lauantaiaamupäivällä perille auringon vielä paistaessa pilven takaa. Otto rynnisti heti rinteeseen ja kurvaili jo varsin vakuuttavasti - myös isommat rinteet tuli katsastettua ja perässähiihtäjän tehtäväksi jäi vain toppuutella jatkuvaa syöksyaurausintoa. Myös Kerttu jaksoi pitsaharjoituksia suksilla noin tunnin verran, mutta vielä ei auraamisen salat ihan auenneet. Mulla suksi tökki niin pahasti, että keskityin lähinnä rinneravintolassa Marko Kilven inhaan, mutta koúkuttavaan dekkariin "Kadotetut" vahtiessani Kertun päiväunia.

Lumisateen kiihtdyttyä iltapäivän puolella ajelimme alas rinteestä kylään ja hotelliin. Hotellissa oli itävaltalaisittain varsin kelvollinen saunaosasto. Saunomisen lomassa hauskutimme kanssasaunojia käymällä noin 30cm puuterilumessa kierimässä koko porukka Kerttua lukuun ottamatta (muutama itävaltalainen seurasi sitten esimerkkiä ja kehui kokemusta virkistäväksi).

Seuraavana aamuna lumisade oli vaihtunut hyvin vetiseksi rännäksi ja tuuli oli voimistunut entisestään. Jätimme suosiolla rinteet innokkaammille ja suunnistimme kylpylään. Lämpimät altaat ja hyvät vesiliukumäet viihdyttivät koko aamupäivän. Osallistuin elämäni ensimmäistä kertaa myös vesijumppaan, kun kerran sellainen kohdalle osui. Kokemus oli muuten hyvä, mutta ensi kerralla toivoisin hieman matalampaa allasta, 136cm syvässä vedessä jumppaamiseni muistutti lähinnä huonoa sukeltamista.

Lounaalla kylpylän ravintolassa törmäsimme sitten uuteen kulttuurieroon: Oton pyytäessä piimää lounasjuomaksi, tarjoilija kysyi "Minkä kanssa? Soodaveden vai kenties hanaveden?". "Ihan sellaisenaan, kiitos", vastasimme. Tarjoilija oli varmasti vastauksen kuullessaan yhtä kummastunut kuin me kysymyksestä. Tämä meidän mielestämme erikoinen keskustelu tosin vihdoin taisi selittää sen, miksi piimää myydään täällä vain puolen litran purkeissa.