Olimme tänään Kertun kanssa St. Annan lastensairaalassa, kun Kertulta leikattiin nenäpolyypit. Lähdimme sairaalaan jo ennen seitsemää, mutta olimme myös takaisin jo puolilta päivin. Operaatio meni siis hyvin ja anestesiasta heräämisvaiheen aggressiota lukuunottamatta potilas oli hyväntuulinen.
Itävaltalaisesta sairaalakokemuksesta jäi kaikkiaan positiivinen kuva: jokaisessa kohdassa selitettiin, mitä ollaan tekemässä ja lopuksi kysyttiin, onko kysyttävää. Tämä ei ole tyypillistä normilääkärissä asioitaessa. Kysyinpä sitä kyllä minäkin, kun ihan kaikkea en meinannut ymmärtää. Luulen, että liian hienovaraiseksi yritetty keskustelu meni sairaalassa suunnilleen näin:
- Onko lapsenne ruuansulatus/suolisto toiminut normaalisti?
- Anteeksi en ymmärrä.
- Onko ulostamisessa tai virtsaamisessa vaikeuksia?
- Voisitteko sanoa hitaammin, bitte?
- No hoituuko vessahommat hyvin?
- (Ai se puhuikin kakkaamisesta!) Joo, ei ongelmia!
Pissa-kakka-osaston kielitaidossa on siis selvästi kehittämistä. Pitänee esittää toive saksanopettajalle, jos taas saan aikaiseksi mennä tunnille jollain viikolla.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti