Tarina alkaa torstai-iltapäivästä, jolloin Tiina soitti olevansa sairas. Kerttuhan oli kuumeillut jo alkuviikosta, mutta nyt syksyn ensimmäinen tautikierros oli sitten siirtynyt Tiinaan. Niinpä lähdin ajoissa töistä kotiin tilannetta tarkistamaan. Tästä alkoi kolmen päivän sairaanhoitojakso, joka omalta osaltani kului pitkälti ruuanlaiton merkeissä.
Torstai-iltaruuaksi tein curryllä maustettua kalkkunakeittoa. Täällä syödään paljon siipikarjaa, kanaa ja kalkkunaa. Molemmat ovat hyviä ja edullisia lihoja, joten niitä on tullut laitettua kotona aika paljon - varsinkin kun vaihtoehtona lihatiskillä on lähinnä rasvainen sianliha eri muodoissa. Kalkkunakeitto maistui hyvin, myös kurkkukipuinen Tiina nautti liemestä.
Perjantaiaamuna Tiina lähti hakemaan angiinadiagnoosinsa, me taas lasten kanssa lähdimme Sonnenbergmarktin torille hankkimaan aineksia. Kalakaupasta saimme monnia, leipomosta leipää ja pienen vadelmakakun (4 hengen kakku 4 eurolla!), vihanneskaupoista perunaa, sipulia, kurkkua ja kanttarelleja. Tattejakin olisi torilla ollut, mutta päädyin kanttarelleihin hinnan ollessa kohdallaan.
Olemme Wienissäkin jatkaneet mahdollisuuksien mukaan perinnettä, että perjantaisin syödään kalaa. Sehän sopii katoliseen maahan, jossa lihaton perjantai on ihan tyypillinen juttu. Tällä kertaa kalana oli siis monnia, jonka savustin uudessa savustuspöntössämme. Ostin nimittäin kesällä Suomesta kaasugrilliin sopivan savustuslaatikon, tarkemmin rosterisen savustuslieriön. Se on sopivankokoinen omaan grilliimme, ja kolme monnifilettä (700 g) mahtui kyytiin juuri ja juuri. Lieriö on kuitenkin todella umpinainen, pitänee virittää siihen pienet reiät, jotta kalasta ei tule höyrysavustettua. Höyrysavustus teki kalasta aika lötköä, joten pitänee antaa monnille uusi mahdollisuus ennen sen tuomitsemista. Kanttarellikastike sen sijaan ei pettänyt nytkään. Siikliä jäin kaipaamaan, vaikka perunat täällä ihan hyviä ovatkin.
Lauantain vastaisena yönä laulukuoroon liittyi myös Otto, jolle nousi kuume ja nenä alkoi vuotaa. Niinpä oli osuva valinta, että olin päättänyt tehdä lauantailounaaksi pinaattikeittoa, Oton lempiruokaa. Itävaltalaisista pakastealtaista on turha etsiä valmiita keittokuutioita, sen sijaan sieltä löytyy oikein hyvää paikallista soseutettua pinaattia, josta keiton tekeminen oli lähes yhtä helppoa kuin pakastekeiton sulattaminen. Kaikille maistui.
Pienen tiskaussession jälkeen kun muu porukka nukkui, ryhdyin rauhassa valmistelemaan iltaruokaa. Aloitin punaviinikastikkeen keitolla. Salottisipulit, valkosipuli, lihaliemi, punaviinitonkan "pohjat" (1,5 litraa), takapihalla kasvanut timjami ja muut mausteet kiehuivat kattilassa pari tuntia. Tuloksena oli oikein hyvä kastikepohja, josta riitti pakastettavaksi asti. Osan suurustin iltaruualle. Kastikkeen seurana tarjoilin schnitzeliä ja uunijuureksia. Tein siis ensimmäistä kertaa leikettä täällä sen luvatussa maassa, mutta en tosin oikeaoppisesti upporasvassa, vaan paistoin ohueksi hakkaamani lihat perinteisesti pannulla. Kastike vei taas pisimmän korren.
Havaitsin, että talossa ei ole lainkaan portviiniä. Korjataan.
Ennen sunnuntain ruokalistan julkaisemista kerron, miten lapset pidetään pois tieltä ruuanlaiton yhteydessä - ottamalla mukaan ruuanlaittoon. Pohdiskelimme Tiinan kanssa alkukesästä, miten saada lapset leikkimään itsekseen ruuanlaiton ajaksi. Totesimme, että voihan Oton ja miksei Kertunkin ottaa hommaan myös mukaan. Siitä lähtien melkein aina toinen tai molemmat on ollut keittiöhommissa mukana, ja kun minä tai Tiina ryhdymme ruuanlaittoon, varsin pian joku ilmoittautuu "auttamaan". Otto hämmentää mielellään keitoksia ja kaataa mitattuja aineita kattilaan. Kertun mielestä parasta on niin sanotusti pestä vaikkapa perunoita tiskialtaassa tai sitten: "Maistetaan! Maistetaan!" Samat apulaiset ovat olleet aktiivisia myös siivoushommissa ja tiskikoneen tyhjennyksessä, kun vihdoin älysimme päästää lapset niihin hommiin mukaan, eikä aina kieltää tiskikoneelle meneminen.
Sunnuntaina ruokalistalla oli lasagnea. Edellisellä kerralla Oton kanssa tehdyssä lasagnessa oli moitittavaa lähinnä annoskoon puolesta, mikä nyt korjattiin mitoituksella sekä lisäämällä porkkanaa. Korjaustoimenpiteet onnistuivat, mutta jauhelihakastikkeen teossa kärähti käämit eikä liha; ymmärrän kyllä turvallisuusajattelun, mutta mikä ihme saa diplomi-insinöörin suunnittelemaan lieden, jolla ei voi paistaa? Täysin järjetön ominaisuus on lämpötilanvalvonta, joka automaattisesti pienentää levyn lämpötilan tasolta "jauhelihan paistaminen" tasolle "jauhelihan hauduttaminen omassa liemessään". Sama raivostuttava piirre on suomalaisessa induktioliedessämme ja täkäläinen lietemme on vielä rasittavampi. No, kastikkeesta ja lasagnesta tuli kuitenkin ihan hyvää riittävän valkosipulin ja - jälleen omasta yrttitarhasta haetun - rosmariinin ansiosta. Emmentaliakaan ei säästelty.
Lasagnet syötyämme jouduimme lähtemään Oton kanssa vielä lääkäriin. Pitkän odottelun jälkeen kovakourainen lääkäri totesi poskionteloiden tulehtuneen. Kävin vielä apteekin yöluukulta hakemassa antibiootit myös Otolle.
Nyt porukka alkaa jo parantua, mutta Kerttu huutaa sängyssään kuin syötävä. Taitaa saada uusia syömähampaita.
