Vilpitöntä iloa

Arki on rullannut viime aikoina normaalia rataansa. Tai no, voisin oikeastaan todeta, että olemme vihdoin päässeet täälläolossamme siihen vaiheeseen, että meidän elämässä on jotain säännönmukaisuutta, jota voidaan kutsua arjeksi. Ihan mukavaa , vaikka ei yhtään haittaa, että seuraava loma alkaa ihan tuossa tuokiossa.

Suomessa on viime päivinä saatu nauttia helteisistä säistä, mutta täällä on ollut joko todella kylmää, todella kylmää ja sateista tai todella kylmää, sateista ja tuulista. Toivottavasti sää tästä vähän lämpenee, kaksissa pitkissä housuissa, villapaidassa ja tuulitakissa ulkoilu kun ei tunnu kovin kesäiseltä.

Jos arkisää onkin ollut hieman harmaa, lapset ovat selvästikin nauttineet olostaan. Otosta huomaa jo selvästi, että hän on kotiutunut tänne ja kielitaitokin kasvaa kohisten. Kerttu harjoittelee yhä kävelemistä, mutta on kovin tarkka siitä, ettei äiti ole muutamaa metriä kauempana. No, harvoimpa olen täältä mihinkään lähdössäkään ilman lapsia.

Helatorstaiviikonlopun aikana saimme todistaa muutamaa täydellistä vilpittömän ilon hetkeä: Ensimmäinen ilonahe oli oma hiekkalaatikko, joka saatiin viikonlopun aikana kasattua takapihalle. Toisen kerran reimu ratkesi, kun iltapuuron kanssa oli tarjolla suomalaisista mustikoista keitettyä soppaa. Näitä varjeltuja herkkuja on onneksi vielä pussillinen pakastimessa odottamassa. Sitten päästäänkin pian jo mökille ja mustikkametsään nauttimaan uuden sadon antimista.