Yöjunalla Venetsiassa

Olin keväällä työmatkalla Linzissä ja menin sinne iltajunalla. Westbahnhofin asemalla kiinnitin huomion kuulutukseen "tämän junan viimeiset vaunut jatkavat suoraan Venetsiaan". Venetsiaan - ja minä olin menossa teollisuusalueelle Linziin! Houkutteleva vaihtoehto olisi ollut ajaa vahingossa vähän pitkäksi, mutta jäin kuitenkin Linzissä pois.

Ajatus yöjunasta ja mahdollisuudesta matkailla junalla jäi itämään. Ajatus kypsyi toteutusasteelle viime viikonloppuna, kun matkasimme samaisella yöjunalla Venetsiaan. Suomi-koulun jälkeen tapasin Tiinan ja lapset Westbahnhofilla, kävimme hakemassa matkatunnelmaa lähistön italialaisesta ravintolasta ja sitten veturin tarkistettuamme sekä vaunut laskettuamme kiipesimme junaan. Suunnattoman matkajännityksen vuoksi uni ei tullut lapsille ihan heti silmään, nukuimme kuitenkin kaikki kohtuulliset yöunet. Makuuvaunu ei juuri suomalaisesta poikennut, mutta aamiaistarjoilu hyttiin oli meille oikein mukava avaus päivään.

Venetsiaa ei välttämättä pidetä lapsiperhekohteena, mutta se on oikein hyvä sellainen: autoliikennettä ei ole, kapeita kujia ja siltoja riittää seikkailtavaksi ja joka ravintolasta saa pastaa tai pizzaa! Tämä oli pitkälti meidänkin ohjelmamme: kiertelyä pitkin poikin, maisemien katselua, pulujen jahtaamista lukuisilla aukioilla ja hyvää ruokaa. Kävimme tietysti myös Markuksen aukiolla (etsimässä Herra Hakkaraista), Rialton sillalla sekä tietysti gondoliajelulla - riistohinnasta huolimatta.

Otto jahtasi ja valokuvasi puluja, Kerttu nautti kahvilaelämästä.

Sään suhteen olimme onnekkaita, sillä aurinko paistoi joka päivä ja lämpötila nousi iltapäivällä n. 20 asteeseen. Talvi- ja tulvakauteen oli kuitenkin jo varauduttu, sillä rantakaduille ja kaikkein matalimmille paikoille oli tuotu kävelysillat. Iltapäivisin vuoroveden ollessa korkealla Markuksen aukiolla saikin kenkänsä kastumaan.


Rialton tori oli upea. Kalahallissa oli tarjolla vaikka mitä kaloja, rapuja, mustekaloja ja simpukoita. Ulkonäöstä ei voinut erehtyä: tuoretta tavaraa. Ja mihin hintaan - Itävallassa ei kaupasta saa kuin siankylkeä venetsialaisen kalan kilohintaan. Otto innostui ostamaan itse omenoita, kauppa suoritettiin tietenkin italiaksi: Otto osoitti omenaa, kauppias puhui ummet ja lammet italiaa, Otto otti omenan ja antoi kolikon. Kylläpä itse ostettu omena näytti maistuvan!



Sunnuntaina illan jo pimettyä (kellosta katsottuna se tapahtuikin tuntia aikaisemmin) veimme laukut aseman säilytykseen ja lähdimme vielä illalliselle. Kolmen päivän siltaseikkailut Venetsiassa, tieto kotiinpääsystä ja maha täynnä spagettia oli riittävä yhdistelmä. Otto nukahti ravintolassa vaunuihin eikä herännyt edes junaan nostettaessa. Kerttu sen sijaan nautti jakamattomasta huomiostaan ja painoi ympäriinsä kuin pupu. Koska viikonlopun teemana oli ollut asioida Ihan Itse milloin kenenkin lapsirakkaan venetsialaisen kanssa, niin tietysti Kerttu halusi myös hakea matkalaukun säilytyksestä. Astuimme kaikuisaan halliin ja Kerttu kuitti kädessä vaati palvelua: "Prrreego!" (kurkkuärrällä) kajahti niin, että henkilökuntaakin hymyilytti. Paluumatkalla sujui sikeässä unessa.

Viikonloppu Ötscherin juurella

Viime viikonloppuna pidimme syysloman, oikein pidennetyn, sillä otin maanantain vapaata töistä. Patikointikohteeksi oli työkaverien suositusten ja ennakkotutkimuksen perusteella valikoitunut Ötscher-Tormäuerin luonnonpuisto.

Sääennuste lupasi kirkasta, mutta kylmää säätä koko viikonlopuksi, joten lähdimme innolla matkaan. Perjantaina ajoimme Mitterbachin kylään, jossa majoituimme. Olipa hiljaista - ja kylmää. Muutama ravintola oli kuitenkin auki ja saimme iltaruuan.

Lauantaiaamuna pakkasta oli 4 astetta. Ötscherin huippu (1893 m) oli lumen peitossa, mutta lähdimme joka tapauksessa sitä kohti. Ajoimme Lackenhofiin, josta nousimme tuolihissillä ylös. Kävelimme, evästimme, leikimme lumisotaa ja katselimme maisemia ylhäällä noin viisi tuntia, mutta Ötscherin huippu jäi kuitenkin tällä kertaa käymättä; tuuli lähellä huippua oli todella kylmä ja parin kilometrinkin kävelymatka kivikkoisessa maastossa ja ylämäessä todettiin liian vaativaksi. Niinpä suorittamisen sijaan valitsimme retkeilyn - ja poikkesimme täysin itävaltalaisesta tavasta nauttia vuorista kun Gipfelkreutz (huipulla oleva risti) jäi käymättä. Lumiraja näytti olevan niin Ötscherillä kuin naapurivuorillakin 1700 metrin paikkeilla ilmansuunnasta riippuen. Hiihtokausi on siis alkanut.

Paluumatkalla ajoimme Itävallan tärkeimmän pyhiinvaelluskylään, Mariazelliin. Keskellä idyllistä alppikylää on valtava basilika ja lukemattomia matkamuistokojuja. Meille tärkeämpää oli, että basilikan vieressä olevassa ravintolassa sai hyvää ruokaa.

Sunnuntaina nousimme jälleen tuolihissillä ylös, nyt suoraan Mitterbachin kylästä ylös Burgeralpeille (1626 m). Aamuvälipalan aikana hioimme vielä reittisuunnitelmaa: edellispäivän kokemusten perusteella ja kokeneempien retkeilijöiden suosituksesta valitsimme lyhyemmän vaihtoehdon. Kävelimme Burgeralpelta kaunista harjannetta pitkin ja laskeuduimme sitten Brunnsteinalmin puolelta Erlaufseen rantaan (820 m). Sekin reitti oli aivan riittävän pitkä, 8 km. Selvä havainto on, että näihin korkeuseroihin tottumattomana tulee helposti suunniteltua liian pitkiä kävelyitä. Omatkin jalat olivat laskeutumisen jälkeen aika väsyneet. Majatalo tarjoili schnitzeliä.


Kurja juttu oli, että terveellisestä vuoristoilmasta huolimatta lapset tulivat kipeiksi. Maanantaita vasten yöllä kumpikin yski kovasti ja niinpä maanantain suunnitelma vaihdettiin kävelystä ja vesiputousten katsomisesta Mariazellerbahnin kapearaiteisella junaradalla ajeluun. Uskomatonta, millaisiin paikkoihin rataa on viitsitty rakentaa. Täysin tyynen ja kirkkaan sään vuoksi lounas Mariazellissä nautittiin ulkona terassilla ja pitkähihaisessa paidassa tuli peräti kuuma.

Alue oli perhevaelluskohteeksi erinomainen ja alueella kulkeva rata helpottaa reittien laatimista, kun junalla pääsee takaisin alkupisteeseen. Maisemat olivat upeita, vuodenaika vaellukseen erittäin hyvä ja sään suhteen olimme todella onnekkaita. Kurjaa oli tietenkin lasten sairastuminen - mittaustulos maanantai-iltana ei ollut toivottu.

Balleriina ja ompeluhommia

Tarhassa alkaa balettikoulu. Kerttu ilmoittautui mukaan, Otto valitsi baletin sijaan pihaleikit. Balleriinalle ostettiin tänään balettipuku ja iltaharjoituksena olikin sitten heti Tsaikovskin Pähkinänsärkijää.

Minä ompelin itselleni pyöräilyshortsit eli pitkien pyöräilyhousujen päälle vedettävät kuoret. Homma hoitui lyhentämällä ja kaventamalla vanhat windstopper-tuulihousut ja lopputulos on upea. Huomenna on sitten vuorossa shortsien koeajo.

Kuvakertomus

Viime aikoina sanallinen tuotanto blogissa on ollut vähäistä, joten kerrotaanpa sitten kuvin menneestä kuukaudesta.

10.9. kävimme jälleen vuotuisessa ratikkatapahtumassa. Tapahtumapaikkana oli tällä kertaa ratikkamuseo, jonka hienot tiilihallit loivat hienon miljöön tapahtumalle. Kävimme ajamassa kierroksen museoratikalla ja katselimme sekä isoja että pienoisraiteilla kulkevia vaunuja.

18.9. Tiina kävi juoksemassa puolimaratonin Wachaussa. Me lähdimme lasten kanssa retkelle Donau Auenin kansallispuistoon yhdelle niistä rannoista, jotka olimme kantosiipialuksesta nähneet matkalla Bratislavaan.

23.-26.9. serkut olivat käymässä. Viikonlopun aikana tutustuttiin eläintarhaan, viinitarhoihin Weinwandertagen yhteydessä, leikkipuistoihin ja kävimmepä Oton ja Onnin kanssa "Muskarissa" lastenkonsertissakin.

29.9.-2.10. Perttu & co olivat käymässä. Vietimme rentoa ja vielä kesäistä viikonloppua mm. Belvederessä, keskustassa, useammassa kahvilassa, takapihalla grillaamassa ja eläintarhassa.

Vieraiden lähdettyä pidimme lasten kanssa takapihalla jälleen lepakkokatsomoa, joka on ollut syyskuun iltojen yleinen huvi.

5.-8.10. Sirkka ja Make olivat käymässä. Tähän päättyi paitsi syksyn vierassesonki, myös kesä. Iltapäivälämpötilat putosivat 25 asteen lukemista kymmeneen ja jopa alle. Viikonloppuna Tiinan ollessa Lontoossa olin lasten kanssa puistossa ja pitkät kalsarit olivat täsmälleen oikea varustus. Vuorille on tullut lunta ja niinpä talven hiihtolomien suunnittelu on täydessä vauhdissa.

2539 km

Syyskuun jälkeen mittarissa 7478 km, eli vuoden alusta ajettu 2539 km. Ottaen huomioon, miten kesäinen ja hieno sää syyskuussa oli, lukema on erittäin pieni. Kesällä alkaneet polvivaivat pahenivat siihen pisteeseen, että pyöräily tuntui aina polvissa. Siksi en ole normityömatkan lisäksi (8 km suuntaansa) ajanut syyskuussa varmaankaan yhtään ylimääräistä lenkkiä ja syyskuun viimeisen viikon pidin kokonaan lomaa pyöräilystä.

Eilen ja tänään aloitin taas kevyesti ajelemaan töihin ja nyt polvet tuntuvat normaalilta eli ei miltään. Huomenna lähdenkin sitten työmatkalle Gross-Enzersdorfiin (25 km) - tietenkin pyörällä.