Viime päivinä, kun olen tullut töistä kotiin, Otto on ensimmäisenä kysynyt, voitaisiinko pelata jalkapalloa. No niinhän sitä on sitten pelattu joka ilta takapihalla. Maalit on tehty leikkiämpäreistä ja hiekkalapioista, ja siinä sitten hyökkäillään ja torjutaan vuorotellen. Mukava on ollut pelata ja Otolle on pienen iltahikoilun jälkeen maistunut uni hyvin iltasella.
Oton vasurista lähtee jo varsin hyviä laukauksia, mutta tänään oli Oton vuoro hävitä. Osasin aavistella seurauksia, mutta päätin silti aloittaa häviämisen jalon taidon opettamisen. Tappion mahdollisuus ei ilmeisesti ollut mitenkään liittynyt jalkapalloon Oton mielessä, sillä huutamisen, pallon viskomisen sekä isän ja siskon tönimisen jälkeen pettynyt pelaaja itki varttitunnin takapihalla 2-1 tappion kärsineenä.
Tulimme sisälle iltapuurolle, joka ei sitten sekään häviäjälle maistunut. Sen sijaan Otto halusi mennä askartelemaan. Ja mitä sitten syntyikään: isälle omistettu palkinto, jossa itse paperista leikattu numero ykkönen oli ihan itse liimattu toiselle paperille ja väritetty. Tämä voittajan kunniakirja vieläpä toimitettiin yöpöydälleni. Olin ylpeä, otettu ja liikuttunut: miten hienosti Otto itse käänsi tappion pettymyksen rehelliseksi onnitteluksi - ja minä olin juuri saanut palkinnon jalkapallo-ottelusta ensimmäistä kertaa elämässäni.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti